Tom Clancy’s Splinter Cell: Blacklist – Peliarvostelu
Kehittäjä Ubisoft Toronto
Julkaisija Ubisoft
Testattu PS3
Muut alustat Xbox 360, PC, WIIU
Toiminta
Ikäraja 18
****
Vähän aikaa sitten listasin syksyn odotetuimpia pelejä, juttu löytyy tästä . Yksi listallani olevista peleistä oli Tom Clancy’s Splinter Cell: Blacklist. Peli tipahti viime viikolla postiluukusta. Piti jo aiemmin kirjoittaa pikamulkaisu pelistä, mutta päätinkin pelata koko roskan pikaisesti läpi ja kirjoittaa vasta sitten. Lyhyesti sanottuna: Blacklist on harvinaisen hyvä peli, paljon parempi kuin osasin odottaa. Tässä tuloo.
Vanhan hiipparin paluu
Splintereitä ennen pelanneet tietävät mistä on kyse: Huippusalaisiin operaatioihin erikoistunut agentti Sam Fisher suorittaa tehtävä vihollisen selustassa, yleensä pimeässä hiiviskellen. Yleensä vastassa on terroristeja ja USA on suuressa vaarassa.
Peli jatkuu siitä mihin edellinen osa jäi, mutta mitään tietämystä edeltävistä tapahtumista ei tarvita. Tarina alkaa kun terroristiryhmä tekee iskun USA:n sotilastukikohtaan ja aloittaa operaatio Blacklistin. Vaatimus on seuraava: USA vetää kaikki joukkonsa kotiin ulkomailta muuten paukkuu uudestaan, koko tulevan vuoden kerran viikossa. Eikö mitään pieniä iskuja vaan uusi 9/11 joka ikinen viikko. Uhkaa torjumaan lähetetään Fisherin johtama tiimi.
Paluu entiseen
Ensimmäisissä Splinter Cell-peleissä homma oli täyttä hiipimistä: Samin paljastudessa tehtävä oli yleensä pilalla. Lisäksi räiskintä oli tehty sen verran vaikeaksi että henki lähti helposti. Tärkeimmät aseet olivatkin nyrkit, puukko ja vaimennettu pistooli niin. Aika kului pimeässä yökiikarit päässä kytätessä; valo oli suurin vihollinen.
Ajan myötä pelisarja muuttui lähemmäksi perinteistä ammuskelua. Blacklistissä otetaan onneksi askel taaksepäin ja hiipiminen on taas pääosassa. Tarkemmin sanottuna pelaaja saa itse päättää miten peliä pelaa. Pelaaja voi hiipiä ketään tappamatta, pysyä piilossa tappen vastustajat tai painua sisään aseet laulaen suoralla hyökkäyksellä.
Hiiviskellessä pelaaja voi valita käyttääkö Sam puukkoa, eli tappavaa voimaa vai ainoastaan kolkkaa vastustajilta tajun kankaalle. Puukolla heiluminen on paljon nopeampaa ja kolkkaus vaatiikin enemmän aikaa. Ruumita voi ja pitääkin piilottaa, koska ruumiin huomatessaan viholliset muuttuvat valpaamiksi ja antavat halyytyksen. Ruumita voi käyttää toki myös syötteinä.
Hauska lelu on pienoislennokki tiedusteluun ja sillä voi myös tainuttaa vihollisia. Muutenkin ase ja varustevalikoima on runsas, jokaiselle pelityylille ja tilanteelle löytyy lelu. Hiiviskelyä helpottamaan Samilla on käytössä savupommeja, kyynel ja tainutuskaausua ja muita tainutus aseita. Taisteluaseista löytyy pistoolia, haulikkoa, konepistooleja ja rynkkyjä. Useampaan näistä saa vaimentimen.
Tehtävän jälkeen suoritus arvioidaan ja pisteytetään: Hiipimällä saa parhaimmat pisteet. Pisteet muutetaan rahaksi, jola voi ostaa uusia aseita ja varusteita ja parannella jo olemassa olevia. Lisäksi pelisä voi parannella komentokeskusta joka esimerkiksi lisää pelaavalle tutkan joka näyttää lähistöllä olevien vihujen paikat tehtävässä.
Suorassa taistelussa herra Fisheriltä lähtee henki sen verran helposti ettei räiskintä ainakaan minulta onnistu, joten käytännössä on pakko hiipiä, varsinkin pelin alkupuolella armorien ollessa heikot, lopussa taas viholliset ovat suojattu niin hyvin ettei yksi päälaukauskaan riitä tiputtamaan niitä. Lisäksi kontrollit ovat hieman kankeat ja ne soveltuvat paremmin hitaampaan ja taktisempaan toimintaan.
Ainoa jota jäin kaipaamaan oli vanhoista peleistä tuttu mittari, joka näyttää kuinka hyvässä piilossa Sam on ja kuinka paljon ääntä hänestä lähtee. Muuten hiiviskely toimii kuin, pelisarjan parhaassa osassa; Chaos Theory:ssa ikään. Muutamissa kohdissa on tosin lähes pakko räiskiä, mutta nekään eivät pilaa peliä.
Lisäksi yhdessä tehtävässä ohjataan Samin kumppania FPS-muodossa. Osio on pelin huonoin ja olisi voitu jättää minun mielestäni kokonaan pois, mutta sekin menee ja on kohtuullisen lyhyt.
Taistelua helpottaa Killing in Motion-systeemi. Homma toimii seuraavasti: Hoitelemalla vihollisen äänettömästi pelaaja voi ketjuttaa toimintaa ja ampua enintään kolme vihollista yhden napin painallukselta suoraan nuppiin. Ensin valitaan halutut viholliset R2-napilla ja annetaan paukkua painamalla kolmiota. Homma toimii ja on oiva lisä jos pitää esim. putsata huoneellinen vihuja nopeasti. Visuaalisesti homma tuntuu hieman Max Paynen Bullet Timelta.
Komentaja Fisher
Peliin on otettu ihan selvästi vaikutteita esim Mass Effect-peleistä. Fisherin tiimi liikkuu isolla lentokoneella ympäri maailmaa suorittaen tehtäviä kartalla. Koneessa Sam voi kommunikoida tiiminsä kanssa(jotka antavat sivutehtäviä), soittaa tyttärelleen, muokata varusteita ja parannella komentokeskusta.
Mitään niin monimutkaista systeemiä, jossa jokainen päätös vaikuttaa tarinaan ja henkilöihin pelissä ei ole, mutta homma on oiva lisä ja syventää hahmoja, kun Samia voi ohjata tehtävien ulkopuolellakin. Pelaaja voi lisäksi päättää muutamassa kohdassa kuinka hän toimii. Käytännössä tappaako kuulusteltavan terroristin vai jättääkö tämän henkiin. Varsinaiseen juoneen tämä ei vaikuta, mutta pelaaja voi luoda haluamansa sankarin .
Pelin tunnelma on paikoin synkähkö; Fisherin soittaessa tyttärelleen käydään läpi tilannetta terroristi-iskujen runtelemassa USA:ssa ja useassa kohtauksessa pauhaava TV uutisineen tilanteesta luovat synkkää tunnelmaa. Meikä tykkää synkästä.
Suuri ja mahtava USA
Kun pelin kannessa lukee Tom Clancy, on odotettavissa että juoni on aikamoista USA-paatosta, niin uutukainenkin. Terroristit kuvataan todella yksiulotteisina hahmoina joiden motiivit jätetään melko vähäiselle. USA:lla on pelin mukaan täysi oikeus toimia maailmanpoliisina, eikä pienintäkään kritiikkiä Amerikkaa vastaan esitetä.
Juoni on ihan perushyvää kamaa.Mutta jos vertaa esim Rockstarin peleihin tai The Last of Us:iin niin jäädään kauaksi taakse. Juoni kuitenkin menettelee ja on paikoin ihan oikeasti jännittävä. Lähes koko pelin henkilögalleriasta ja juonesta tulee mieleen 24-sarja; niin hyvässä kuin pahassa. Tarinassa on yllättäviä käänteitä ja häpeämätöntä USA-paatosta. Varsinkin Fisher on lähes suora kopio Jack Bauerista. Muuten hän jää aika tylsäksi hahmoksi joka vaikuttaa olevan koko ajan äärimmäisen vihainen ja kyrpiintynyt.
Tarinallisesti parasta on kun henkilöiden välille luodaan ristiriitoja, juoni ottaakin heti lisää kierroksia. Hahmot ja heidät väliset suhteet eivät kuitenkaan kehity tippaakaan pelin aikana, sääli. Loppu jää vähän torsoksi kaksintaisteluksi. Tuntuu kuin hommasta ei otettaisi ihan kaikkia tehoja irti. Pienestä napinasta huolimatta juoni on keskitasoa parempi ja kyseisen pelisarjan paras.
Uusi setä Sam ja shown varastava rosvo
Sarjassa alusta asti Samin äänenä ollut vanha raspikurkku Michael Ironside on korvattu uudella kaverilla. Uusi näyttelijä tekee kohtuullista työtä, muttei pääse Ironsiden tasolle. Pelin pääpahis on paikoin ihan mielenkiintoinen, kylmän analyyttinen ja jotenkin pelottava hahmo: Koskaan ei tiedä mitä äijä seuraavaksi keksii.
Pahis jää kuitenkin hieman pinnalliseksi. Pahin puute ettei kaverin motiivit eivät ainakaan minulle auenneet ollenkaan. Äijä vihaa selvästikkin Amerikkaa,mutta syy ei selviä. Olisi ollut paljon kiinostavampaa, jos kaverin ajatuksia olisi avattu enemmän. Näyttelijä olisi varmaan tähän pystymyt, koska roolin vetää Carlo Rota(esim. 24). Äijän pärstä on siirretty suoraan peliin ja hän tekee hyvää työtä varastaen shown. Vähän jää paha maku suuhun mahdollisuuksien hukkaamisesta, lopputulos olisi voinut olla parempikin.
Muiden hahmojen ääninäyttely on perus laadukasta työtä ei sen enempää. Hahmot eivät oikein jää mieleen eikä heidän kohtaloista juuri välitä. Lisäksi suurin osa 3D hahmomalleista on kulmikkaita jopa rumia, eikä peli muutenkaan ole se kaikkein komein PS3-peli. Unreal-moottori pystyy kyllä parempaankin.
Paljon pelattavaa
Pelissä oli muutama bugi. Kerran Sam jäi maastoon kiinni, että oli pakko ottaa tallennus edelliseen paikkaan. Lisäksi peli kaatui muutaman kerran, grafiikat sekoili paikoin ja vihollisen tekoäly tuntuu saavan joskus kummia kohtauksia ja toimi ihan kummallisesti. Melkein sanoisin että Ubisoftilla on ollut kiire pelin kanssa. Päivitystä odotellessa. Bugit eivät kuitenkaan estä pelaamista.
Pelin kenttäsuunnittelu on todella hienoa työtä: Ensin homma tuntuu putkijuokaulta, mutta sitten huomaa että pelissä on aina useampia reittejä. Esim. suora eteneminen, ilmastointikanavat tai katonrajassa roikkuminen. Kentät ovat myös laajoja, mutta harhailua ei juuri tule koska suunta seuraavaan kohteeseen näytetään nuolena, tapa ja reitti tosin jätetään pelaajan valittavaksi.
Pelin automaattinen tallennussysteemi toimi muuten hyvin, mutta joskus tallennuspaikkoja olisi voinut olla useamminkin. Varsinkin loppupään tehtävissä saman toistoa oli paljon: Oli sammutettava kolme konetta; kaksi sammutettu ja viimeinen vihu huomaa hiiviskelevän Samin ja suolaa viimeisen päätteen luo; ei kun tehtävä alusta pkele. Sivutehtävissä ei tallennusta ole ollenkaan, joten koko homma on mentävä sukkana läpi. Jottei homma mene iian helpoksi pelaajan on pysyttävä kokonaan piilossa muuten tehtävä loppuu siihen, tylyä.
Kampanijan lisäksi pelissä on jo mainittuja sivutehtäviä joita voi pelata joko yksin tai kaksin kaverin kanssa(moninpeli on ilmeisesti syy tallennuksen puuttumiseen). Lisäksi pelissä on “Spies vs. Mercs”-moninpeli, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tämä arvio kuitenkin perustuu täysin yksinpeliin. Moninpeliä en ole vielä koittanut lähes ollenkaan joten palataan ehkä vielä asiaan.
Pelisarjan paras osa saa 4 tähteä
Uusin Splinter Cell on tervetullut paluu takaisin pelisarjan juurille. Se on sarjan ehdottomasti paras peli ja varmasti vanhojen fanien mieleen. Lisäksi pelissä on kohtuullisen hyvä tarina joka pysyy ihan hyvin kasassa. Parasta ovat kuitenkin huolella suunnitellut kentät ja mielenkiintoiset miljööt. Pelattavaa on paljon jos laskee mukaan verkkopelin ja sivutehtävät. Hieman vaatimaton tekninen toteutus, ainakin PS3:lla, on ainoa suuri valituksen aihe.
Peli saa minulta 4 tähteä viidestä. Suosittelen peliä lämpimästi kaikille hitaamman ja taktisemman toiminnan ja hiviskelyn ystäville.
Pete
kempblogi 